Huonommuuden tunne on veikeä jekuttaja. Se istuu jo heti aamusta työpaikallaan, seuraa uskollisesti jo heti aamukahville palaveriin, johon sitä ei edes ole kutsuttu. Kupposen vierestä se kuiskaa, mitä kaikkea on päivän aikana edessä ja kysyy arvioimaan, selviätköhän siitä kunnialla? Päivän mittaan se ilmeisesti käy hetkittäin nokosilla, koska välillä malttaa olla hiljempaa ja poissa. Se muistaa kuitenkin tehtävänsä ja hyppää välittömästi olkapäille, kun sitä tarvitaan pinnistelyn ja ponnistelun voimanlähteenä. Tavallaan se on hyödyllinen ja kantaa isäntäänsä suorittamaan ja selviytymään tukalista tilanteista. Huonommuuden tunteella on vaan niin vietävän kova palkka. Se syö pääasiassa vain laaturuokaa, superfoodia. Sen ruokapäiväkirjassa lukee: Voimia ja energisyyttä, onnellisuuden tunnetta, turvallisuutta, itseluottamusta, tasapainoa, kuuntelemisen taitoa, läsnäoloa, rakkautta ja hyvää oloa.
Vanhemmuuteen Huonommuuden tunne on erikoistunut
osaamisalueeseensa. Se pystyy havainnoimaan tarkasti, olemmeko hankkineet
kaiken viimeisimmän tiedon lasten kasvatuksesta, pystymmekö täyttämään
yhteisöjen vaatimat normit, ja edustaako toimintamme lain vaatimuksiakin
korkeammalle yltävää suorittamista. Vanhemmuuden aivolohko on puolestaan hyvässä
yhteistyössä Huonommuuden tunteen kanssa. Se mittaa välittömästi omaa ja
etenkin muiden tapaa hoitaa jälkikasvuaan. Arvatenkin tämä voimavaroja vaativa
prosessi vie paljon aikaa ja energiaa, se on prosessinomaista kehitystä kohti
vaativaa ja laadukasta vanhemmuutta. Se
kulkee hyvin mukana nykykehityksessä ja vastaa ajan vaatimuksia.
Huonommuuden tunne ei ole huomioinut kaikessa huippuun
viritetyssä toiminnassaan muutamaa olennaista pikkuseikkaa. Se sokeuttaa usein
kohteeltaan pyhän yksinkertaisuuden näkemisen. Vanhemmuuden suhteen siltä
unohtuu kysyä, mitä lapsi tai nuori oikeastaan tarvitsee? Se ei halua, että
yhteistyö kariutuu siihen, että hänen superfoodinsa viedään ja aletaan
harjoituttamaan joitain ikiaikaisia menetelmiä. Mieluummin se syö rakkauden,
läsnäolon ja turvallisuudenkokemuksen kuin jättäisi niitä kenellekään muulle
hyödynnettäväksi! Esimerkiksi sille yksinkertaiselle lapselle ja hänen
vanhemmalleen. Se olisi liian pyhää ja yksinkertaista, ajatella turvallisesti
että kyllä meillä osataan rakastaa ja antaa riittävästi sitä mitä lapsi todella
tarvitsee. Huh heijakkaa, siitähän menisi nykyisen maailman kirjat aivan
sekaisin!
Mari Väänänen
RK psykoterapeutti YET, Työyhteisösovittelija